Kivenkantaja - Moonsorrow

«¤rell¤ veden luodolla istuen

polviin p¤¤ns¤ painaneena.

Laineet kolean tuulen syleilyss¤

taakkansa saavat kantaakseen.

N¤hnyt on tulta, n¤hnyt on kuolemaa

mies petojen kasvattama.

N¤hnyt on h¤vityksen kansansa,

n¤hnyt mit¤ ei voi unohtaa.

Taivaille vannonut ikuista vihaa

kantaja miekan ruosteisen.

Kantaja kiven kironnut kuninkaita,

polttanut maat takanaan.

Laaksoihin k¤rsimysten,

virtaan vetten katkeruuden.

Polkuja seuraamatta

painon alle musertuen.

«¤rell¤ veden kurjalla karilla

hahmo raskain aatoksin.

Yksin kiroaa, hiekalle laskee

kiveenhakatun kohtalon.

Ei aukene taivas, ei nouse tuuli,

pilvet rantaa varjostavat.

Hiljaisuudessa kiroaa ja odottaa

matkaaja tyhj¤¤n huomiseen.

Sit¤ surua ei voi unohtaa,

ei kive¤ jalkoihin laskea.

Sit¤ vihaa ei voi tukahduttaa,

on hulluus kiven painona.

Sitting on a rock by the sea

with head bown to his knees.

Caressed by the coldest wind

the silent waves receive his burden.

Fire has he seen and death as well,

man grown up by beasts.

Destruction has he seen, of his own people,

seen what cannot be unmade.

Eternal hatred to all heavens

by a corroded blade he swore.

The bearer of stone, cursed has he kings

and burnt all the land behind.

To valleys of suffering,

into the stream of bitter rivers.

Aside paths made by man,

ever under crushing weight.

On an isolated rock by the sea

there sits a grief-stricken man.

Alone he curses and lays on the sand

a weighing fate carved in stone.

Yet skies don’t open, no wind shall rise

and clouds they shadow the shore.

In silence a roamer curses and waits

until another tomorrow.

An unforgotten grief

ever carried with the stone.

An unforsaken hatred,

madness weighing down the stone.